Kaarinalla on asiaa.

Yleisön pyynnöstä.

Tämä on syksy

Elämä on niin täynnä erilaisia juttuja, ettei oikein tiedä mitä sitä mistäkin sanoisi. Kiireisen kesän jälkeen on tullut kiireinen syksy, joka on vielä kesääkin mukavampi. Päivät täyttyvät työstä ja illat erilaisista aktiviteeteista. Viikonloput on täynnä koulutuksia, seminaareja ja juhlia.

Parasta tässä syksyssä on ollut kulttuuri. Takana on kolme kustantajien kirjailtaa (työn ehdottomia plussapuolia) ja edessä vielä ensi viikonlopun kirjamessut! On tullut luettua niin paljon hyviä kirjoja, ettei meinaa itsekään pysyä perässä. Olen nähnyt niin hyvää teatteria ja elokuvaa, että oksat pois! Martti Suosalo vastasi varmaankin parhaasta näkemästäni teatteriesityksestä ikinä. Mielipuolen päiväkirja oli riipaiseva ja vangitseva kuvaus ihmisen mielen heikkoudesta ja pikkuhiljaa tapahtuvasta sortumisesta. Gogol kirjoitti tarinansa mielipuolesta ikuisuus sitten, mutta se on edelleen järkyttävän ajankohtainen. Ja kuinka hyvin Suosalo sen tekeekään, jokaista yksityiskohtaa myöten. Harvoin minä olen sanaton, mutta nyt olen!

Hirveän paljon huonommaksi eivät jääneet Marja Packalen ja Pirkko Saisio Odotuksessaan. Minä painin jatkuvien ikä- ja tulevaisuuspohdintojeni kanssa katsomossa kun Saisio hokee lavalla: "23-vuotias on ihan lapsi. 23- vuotias on ihan lapsi!" Kiitos, se helpotti hetkeksi. Väkisin vain tulee mieleen, että jos tekijät eivät olisi naisia ( ja 50 % seksuaalivähemmistöä), tämä näytelmä olisi nykyistä huomattavasti isompi juttu suomalaisessa mediassa. Miksi 60- vuotiaat sedät ovat tässä yhteiskunnassa niin paljon merkittävämpiä ja heidän sanansa painavampia, kuin saman ikäisten äärimmäisen lahjakkaiden naisten? Jos Kalle Holmberg, Esko Salminen tai vaikka Esko Roine tekisi noin syvällisen, avoimen ja omaelämäkerrallisen teoksen, se saavuttaisi ihan eri tavalla arvostusta, nyökyttelyä ja laatulehtien kommentteja. Miksi Pirkko Saisio ei kelpaa Suomen kuvalehden kanteen, vaikka hänen työnsä on kerta toisensa jälkeen loistavaa?

Täällä pohjantähden alla.

Noin viiden minuutin kuluttua YLE Radio 1:ssä alkaa kolmas osa Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla kuunnelmaa. Osia on yhteensä 21 ja minä olin jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen aivan pähkinöinä. Jos on jääneet edelliset kuuntelematta, ne löytyvät edelleen YLE Areenalta. Ja ei, tässä tapauksessa ei riitä se, että on nähnyt elokuvan!

YLE:n Pohjantähdessä on vahvojen historiallisten sanomiensa vuoksi myös aikamoinen sanoma nykyajalle. Toisin kuin kokoomusnuoret väittävät, tarvitsee myös nykyajan ihminen sitä, mitä vain YLE voi tarjota. Kaupallisesti dinosauruskuunnelmien tekeminen ei varmasti ole kannattavaa, mutta mitä Suomen piskuinen kansa tekisi, jos kukaan ei pitäisi huolta sen kulttuuriperinnöstä. Väinö on varmasti itkettänyt minua enemmän kuin kukaan mies. Jännityksellä odotan monenteenko jaksoon ehditään, ennen kuin YLE tekee saman.

Sisso, millainen Vanja-eno!

On pitänyt kertoa jo pidemmän aikaa, että kaikista kaupungin kesäteattereista katsokaa edes tämä! (Vielä ehtii!) Raahatkaa pakolla mukaan myös teini- ja keski-ikäiset sukulaiset! Tässä on sisältöä, musiikkia ja huumoria varmasti enemmän kuin missään "koko perheen ratkiriemukkaassa musikaalissa", mutta sen lisäksi vielä paljon enemmän. On rohkeutta, heittäytymistä, uskomattomia heittoja, kliseitä, balettia (!), Martti Servoa ja Napanderia sekä kohtauksia, joita et olisi ikinä uskonut missään näkeväsi. Santtu ei ollut ihan kympillä mukana, minä olin!

Kirjallisuudesta ja kirjaston kirjoista.

Työt pienessä kunnankirjastossa ovat alkaneet mukavasti. Saan tehdä lähes mitä tahansa mihin vain on tarvetta. Kukaan ei ole jatkuvasti yläpuolellani päättämässä käytännön asioista ja jakamassa tehtäviä, vaikka usein konsultoinkin työtoveria ja kirjastotoimenjohtajaa. Uutta on myös työn leppoisuus. Muovitettavia kirjoja on aikaa selailla, kirjan poistoa voi rauhassa harkita ja keskellä viikkoa on aikaa peräti hyllyjen siivoamiseen. Suuressa kaupunginkirjastossa tämä olisi mahdotonta ylellisyyttä, kun edes hyllyttämiseen ei ole aikaa.

PIenessä kunnankirjastossa kuitenkin tiivistyy eräs suurimmista kirjastoahdistuksistani: Kirjamakuni täydellinen eroavaisuus asiakkaiden kirjamausta. Naiset hakevat hyllyjen välissä Robertsia, Mustosta ja Kinsellaa. Miehet taas Lehväslaihoa, Mäkeä ja Cussleria. Minun lainoissani lukee Yates , Maalouf ja Byatt. Ongelmia syntyy viimeistään siinä vaiheessa, kun minun pitäisi suositella jotain hyvää kirjaa, kertoa mikä tulee sarjassa seuraavaksi tai keksiä asiakkaalle jotain samantapaista luettavaa, kun kaikki Lehtiset on luettu. En halua moittia asiakkaita heidän lukutottumuksistaan enkä ylistää tai mollata omianikaan. Työni vain olisi helpompaa, jos ne edes joskus kohtaisivat. Tällä hetkellä harkitsen jälleen vakavasti tarttuvani vaikka Keyesiin, jotta tietämykseni ei olisi aivan niin vinksahtanutta.

Toiseksi edellinen työpaikkani, suuri kaupunginkirjasto oli siitä jännä paikka, että myös klassikot ja esimerkiksi Tammen keltainen kirjasto olivat kysyttyä tavaraa. Tietämykselleni Ruispellon siepparin käännöksien eroavaisuuksista olisi saattanut olla käyttöä. En vain ymmärrä, miksi isojen ja pienten kirjastojen asiakaskunta eroaa niin paljon toisistaan.

Ongelma on myös kunta(tai kaupunki)laisissa. Tiedän lukuisia fiksuja ja paljon lukevia nuoria ihmisiä, jotka eivät oikeastaan käytä kirjastoa vaan akateemista kirjakauppaa. He pelkäävät ehkä myöhästymismaksuja, ehkä aukioloaikoja ja suosivat kirjojen kertakäyttöä. Ehkä heidän edellisestä kirjastokäynnistään on niin kauan, etteivät he edes tiedä mitä kirjastoilta voisi odottaa (olen kerran keskustellut pääkaupunkiseutulaisen kansanedustajan kanssa, joka ei uskonut kirjaansa löytyvän kirjastoista. Pääkaupunkiseudulla sitä on 15 ja Vaskissakin 2 kappaletta). Monenlaisia kirjoja ja monenlaista kirjallisuutta lukevien ihmisten hylätessä yleiset kirjastot, "tätiytyy" asiakaskunta nopeasti. Ja koska kirjastoissakin pätee nykyään kysynnän ja tarjonnan laki, on kirjastoissa pian vain sitä, mitä tädit haluavat. Jos Tästä äiti varoitti on seissyt kunnankirjastoni hyllyssä parhaalla paikalla yli viikon kenenkään tarttumatta siihen, kuinka innokkaasti uskotte kirjastotoimenjohtajan ostavan seuraavan into-pamfletin?

Kirjoitus kahdesta veneestä.

On taas tapahtunut aivan huimasti kirjoittamisen arvoisia asioita. Rooma oli aurinkoinen, maukas, ruuhkainen ja nautinnollinen. Juuri sellainen kun kahden pätkätyön välissä olevan viikon loman tulee ollakin.

Lauantaina kävin katsomassa Paniikin viimeisen esityksen. Vaikka kolmen kolmekymppisen miehen ongelmiin keskittyvä näytelmä ei huono ollutkaan, mietin aika monta kertaa kellon viisarien sijaintia taulussa. Jotenkin esitystä leimasi taas kaupunginteatterille tyypillinen ylinäytteleminen ja liioittelu (tai sitten minä vain olen realistisemman otteen kannattaja). Kyseisessä esityksessä häiritsi myös yleisö, jonka oli pakko nauraa joka välissä. Nauru on toki hyvä suojakeino, ettei tarvitse ajatella näytelmään ehkä piilotettuja synkempiä sävyjä tai vakavampia aiheita.

Eniten minua on kuitenkin lähipäivinä liikuttanut opetusministeri Henna Virkkunen, jonka naistenlehtiesiintymiset ovat aiemminkin hämmentäneet minua. Jo hänen ottaessaan opetusministerin salkun vastaan naistenlehdet hehkuttivat hänen täydellistä suorittamistaan ja virheetöntä elämäntarinaansa: "10-vuotiaana sain oman hepan, jonka kanssa harjoittelin vastuunottoa." Virkkunen on kuin pelottava esimerkki siitä, miten eri luokissa ihmiset Suomessa edelleen painivat. Joku opettelee vastuunottoa hevosella, jollain ei ole varaa edes hamsteriin. Ja kun tilanne on tällainen jo lapsena, on eroa vaikea kuroa kiinni. Uusimmassa Kodin Kuvalehdessä (jonka saan äidiltä hänen luettuaan ja täytettyään ristikon, huippulehti!) opetusministerimme kommentoi päiväänsä: "Minut pysäytti iltapäivälehden uutinen yöllä kadusta harhailevasta pikkutytöstä. En voi mitenkään käsittää vanhempia, jotka jättävät lapsensa kotiin nukkumaan ja lähtevät itse yökerhoon. Olemme tehneet Suomessa vuosikymmeniä työtä koko kansan sivistystason kohottamiseksi. Kaikki ovat saaneet hyvän koulutuksen, tietoa pitäisi olla. Miten on mahdollista, etteivät ihmiset silti pysty huolehtimaan edes lapsistaan? Suorastaan kiihdyn tätä ajatellessani." Viaton kommentti naistenlehdessä osoittaa selvästi, ettei Virkkunen näe ympärillään eläviä lukuisia onnettomia, jolla ei ole koskaan ollut samanlaisia lähtökohtia tähän elämään kuin hänellä itsellään. Kyse ei ole pelkästään taloudellisesta asemasta (vaikka se helpottaakin maailmassa pärjäämistä), vaan myös alunperin jaetuista korteista, erilaisista kehitys- ja keskittymishäiriöistä, puhumattakaan Suomessa niin valitettavan yleisistä päihdeongelmista. Vaikka ei ketään paapoa pidäkään, olisi hyvä avata silmät ja todeta, ettei meistä kaikista ole huolehtimaan edes itsestämme, saati sitten viattomista lapsista. Peruskoulun läpäisemisestä huolimatta. Ja kun peruskoulun seksuaalivalistukseen ja kondomeihin on ollut liian vähän rahaa jo vuosia, tällaiset uutiset eivät varmasti jää yksittäistapauksiksi. Ja mitäs ajattelit tehdä asialle, opetusministeri Virkkunen?

A.N.J. EU- vaalit lähestyvät uhkaavaa vauhtia, enkä vieläkään oikein tiedä ketä loistavista ehdokkaista äänestäisin. Jos et sinäkään, suosittelen tutustumaan ainakin Jenny Lindborgiin, Niko Korteen, Pilvi Torstiin ja Ahmed Al Chibibiin!

Kaarina osaa lentää?

Olin tänään aivan (tälläerää) vihoviimeistä kertaa tuuraamassa kirjastossa, jossa olen opetellut kirjastotyön ja asiakaspalvelun perusteet, saanut ensimmäisen kirjastotyöporukan ja kasvattanut kirjastotädin identiteettini. Vaikka uutta kohti lähtee aina innolla, sain tänään lahjan, joka sai minut hetkeksi varsin liikuttuneeseen tilaan. Lastenosaston loistava pomo, joka (vain!) pari vuotta sitten otti minut harjoittelijaksi oli unohtanut antaa minulle tarkoittamansa lastenkirjan ja jättänyt luovutuksen kollegan tehtäväksi. Kirja on pieni ja kovasivuinen tarina unelmoivasta, mutta pelokkaasta Leena Leppäkertusta, jonka nimi oli tässä kyseisessä kappaleessa korvattu Kaarinalla. Uskomatonta, miten jotkut eleet, lahjat tai tarinat vain osuvat ja uppoavat. Tämä kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kaarina perhosen lentoa katsoo ja mieli on haikea.
"Tahtoisin osata lentää, vaan se taito on vaikea."

Koppakuoriainen neuvoo: "Tee vain kuten minäkin."
"Siipiä nostat ja lasket, niin lennät jo sinäkin!"

He nousevat kukan latvaan, puutarhan reunustalla.
"Pelottaa!" sanoo Kaarina. "Liikaa on tyhjää alla."

Huiii! - voimakas tuulenpuuska heidät mukaansa tempaisee!
Kaarina huomaamattaan aivan siivet lentoon aukaisee.

Koppakuoriainen nauraa: "Sinä lensit, minä näin?"
"Opin lentämään ihan helposti, kiitos sulle, ystäväin!"